Lintukodossa

Tänään on vapaapäivä, ja kuten perinteisiin kuuluu, istuin sängyssä sylissäni kissa ja santsikuppi kahvia käden ulottuvilla. Käsi, joka ei silittänyt huomionkipeää kissakaveria, selasi sosiaalista mediaa ja uutissivustoja.

Luin Facebook-postauksia, tweettejä ja artikkeleita. Klikkailin linkkejä ristiin rastiin ja tunsin kuinka pikku hiljaa verenpaineeni alkoi kohota semivaarallisiin sfääreihin. Otsasuoni alkoi tykyttää uhkaavasti ja raivopäänsäryn ensi merkit olivat ilmassa. Piilotin kännykkäni ja siirryin blogistaniaan avautumaan.

Itse artikkeleita ja postauksia kommentoimatta, haluan puhua hieman suomalaisten kieroutuneesta suhtautumisesta Suomeen. Ne artikkelit, joita luin löytyvät varmasti sinunkin sosiaalisesta mediastasi, lyön vetoa että joku huolestunut fennomaani ne on sinne tapetoinut. Silmiäni haavoitti se jälkikommentointi ja sinisilmäisyys joka kommenttiosastolla vallitsi. Ja tähän väliin on ihan turha huomauttaa että kommenttiosastojen lukeminen on itsekidutusta, tiedän sen mutten voi itselleni mitään.

Kun kyseessä on negatiivinen uutinen (käytän termiä ”uutinen” todella väljästi tässä yhteydessä), fennomaanikommentoija päivittelee kuinka jotain tällaista voikaan tapahtua Suomessa. Selataan muutama kommentti eteenpäin ja lynkkaajatrollit ovat löytäneet syylliseksi joko maahanmuuttajat tai poliitikot. Tai feministit. Tai kenet tahansa, jonka julkinen vihaaminen sattuu sillä viikolla olemaan trendikästä.

Tällaisen kommentoinnin lapsellisuus saa veren kiehumaan. Mikä ihmeen herran kukkaro se Suomi on ettei siellä koskaan tapahtuisi mitään pahaa? Onko maiden rajoille sotien jälkeen ripoteltu jonkinlaista keijupölyä jonka pitäisi estää kaikki paha lintukodossa ja sitä sen takia päivitellään suureen ääneen. ”Mutta eihän Suomessa...”. Ikäänkuin koko maa olisi jossain omassa pienessä hellantuutelikuplassa, jossa yksisarviset kirmaavat laitumilla ja paskantavat sateenkaaria, kaikilla on oma sauna ja perjantaipullo.

Jos uutisoidaan jotain positiivista, se leviää sosiaalisessa mediassa kuin ripulipaska vaippaikäisen housussa. Kansainväliset vertailuindeksit ovat tämän ryhmän suurin päänsäryn aihe allekirjoittaneelle. Katsokaa nyt kaikki kuinka hyvä maa Suomi on! Taputellaan toisiaan selkään ja ollaan niin ylpeitä siitä että ollaan synnytty Suomeen. Koska tokihan meistä itse kukin nykäisi napanuoraa merkiksi siitä mihin maahan äidin tuli matkustaa synnyttämään.

Jos Suomi on sellainen maanpäällinen paratiisi kuin nämä posikommentoijat antavat ymmärtää, kertokaa mulle tämä: mikseivät maan rajat ole pullollaan Pohjolan Eedeniin pyrkiviä reppanoita jotka ovat esimerkiksi epähuomiossa käyneet syntymässä vaikkapa Ranskassa? Ai niin, kun ei sinne lintukotoon saisi tulla kuin suomalaisia kun ne on ne ulkomaalaiset jotka käy aamulla kusemassa sun muroihin, ryöstää lähi-Siwan ja saa ilmaiseksi uudet lastenrattaat.

Monesta lukemastani kommentista paistaa läpi sellainen suvaitsemattomuus mitään erilaista kohtaan että silmäni vuotavat verta. Nämä kommentoijat kai asuisivat mieluusti Suomessa, joka on saari jossain Antantilla vailla mitään ulkopuolista kontaktia. Lämmitetään saunaa, katsotaan Karpoa ja suljetaan arjen realiteetit maan rajojen ulkopuolelle, koska sieltä se kaikki paha muutenkin tulee.

Jopas helpotti. Kiitos.

Isolla Kirkolla

Tiistaina kello soi rikollisen aikaisin ja heräilin tahmeasti pimeään ja sateiseen aamuun. Tarkistin kassin, heitin sinne vielä hammasharjan ja linkosin kassin ja itseni autoon kohti Westportia. Aamu valkeni harmaana ja tihkuisena kun hurautin Westportin rautatieaseman pihaan ja maksoin kokonaiset viisi euroa reilun vuorokauden parkista.

Aseman lippuautomaatti osoittautui varsin yhteistyökyvyttömäksi edelläni olevan pariskunnan kohdalla, vaimo ehti jo hieman tuskastua kun netistä ostettuja lippuja ei automaatti suostunutkaan tulostamaan. Ehdin väliin juuri kun alkoi näyttää siltä että nyt saa joko masiina tai aviomies käsilaukusta, sormi olikin harhautunut väärälle nappulalle ja liput kolahtivat pian luukusta ulos. Nainen jupisi jotain ”noista typeristä koneista” eikä edes toivottanut hyvää huomenta laiturilla seisovalle lippujen tarkastajalle, joka haukotusten lomasta opasti unenpöpperöisiä matkustajia oikeisiin vaunuihin.

 Junalla reissaaminen olikin yllättävän halpaa, menopaluu Westportista Dubliniin maksoi kolmekymppiä kun liput osti netissä. Sillä rahalla ei maksaisi bensoja, tietullia eikä pysäköintiä. Eikä auton ratissa voi juurikaan syventyä kirjaan (Run, Fat Bitch, Run sekä Agincourt Bride tällä hetkellä työn alla), juoda rauhassa kahvia tai kommentoida kanssamatkustajia Twitteriin.

Puksuteltiin maan halki ja Dublinissa odotti auringonpaiste. Heustonin asemalta minut otti kyytiinsä taksikuski, jolla oli selkeästi kevättä rinnassa. Matka hotellille kului mukavasti yhteislaulaessa radion säestyksellä. Kaima ehti hotellille aiemmin, ja tapasimme aulassa. Purppurassa aulassa, jossa oli jättiläismäiset sohvat ja liian monta peiliä.

Huone olikin valmis jo saapuessamme, vaikka check in virallisesti alkaakin vasta klo 15. Liekö henkilökuntaetu vai oliko hotellissa hiljaista, mutta kiitollisina matkasimme kuin prinsessat ikään tornihuoneeseen ja saimme kuin ihmeen kaupalla levitettyä pienet matkatavaramme ympäri huonetta sekunnin sadasosassa.

Molemmilla oli jäätävä nälkä, joten suunnistimme Temple Bar:n suuntaan lounaalle. The Vat House Bar oli hädintuskin avannut ovensa kun nälkäiset Minnat kolkuttelivat ovelle. Clubivoileivät ja ranskalaiset maistuivat ihmeen hyvältä aamun paastottuaan. Hiljaisia hetkiä ei juurikaan ollut, on se vaan edelleen ihmeellistä miten jonkun ihmisen kanssa vaan klikkaa vaikka ollaankin tutustuttu ”vain” Twitterissä.

Hipsimme lounaan jälkeen takaisin hotelliin kahville ja koemakaamaan sängyt, joita huoneessa oli kolme. Tuli näin jälkeenpäin mieleen että olisikohan pitänyt sittenkin työntää kaikki kolme sänkyä toisiinsa kiinni ja nukkua siinä poikittain?

Passinhaku hoituu ulkosuomalaiselta suoraan Suomen suurlähetystössä, hinta (€120) tuntui aika suolaiselta kun Suomessa saman läpyskän saa viidelläkympillä. Suurlähetystö sijaitsee St Stephen’s Greenin eteläpuolella ja on kuin pätsi! Olin jotenkin odottanut jotain hienompaa ja suurempaa, mutta paikka oli kuin mikä tahansa mitäänsanomaton virasto. Lasin takana olevat naiset olivat kääriytyneet villatakkeihin, me Minnan kanssa kuorimme vaatteita päältämme heti ovella. Onneksi hakuhomma oli melko nopea, muuten olisi ehkä joutunut kuorimaan päältään enemmän vaatetta kuin julkisilla paikoilla olisi suotavaa.

Viralliset asiat hoidettuamme käppäilimme St Stephen’s Greenin puistossa, kävimme ostoskeskuksessa syömässä syntisen hyvät cupcaket, hieman rättikaupoissa ja Disney-kaupassa. Disneyn prinsessaosastolla viuhdoin taikasauvalla taikapeilin edessä niin tarmokkaasti että peili ilmoitti menneensä rikki. Pahastuin kyllä hieman, kyllä minustakin olisi prinsessa pitänyt saada.

Liekö kaiman silmään mennyt jotain keijupölyä mutta Minnaa alkoi itkettää siihen malliin että hotellihuoneessa diagnosoitiin vaiva ja googlailtiin hoitokeinoja. Kehtasi vielä väittää että minun juttuni märkäpesäkkeistä ja niiden neulalla tyhjentämisestä eivät auttaneet!

Nälkä ajoi prinsessaporsaat alakertaan ruuan ääreen. Hotellin baariruokalista oli ensivilkaisulta varsin mukava; pizzaa, burgeria, lisää clubileipää, salaatteja ja muuta perinteistä baariruokaa. Sisustusratkaisut jaksoivat naurattaa, sisäpihalla nökötti kaksi isoa kamelipatsasta ja sisäpihan katolla komeili tiikeri. Aamiaisella huomattiin että kyykötti siellä pari gargoylea ja kotkakin. Ja niitä peilejä! Koko seinän kokoisia, ja kaikkialla.

Hotelliaamiainen on ehkä reissaamisen parhaita puolia. Se, kun saa puoliunessa vaeltaa huoneeseen jossa on kaikkea mitä ihminen voikaan aamiaiseksi haluta, valita sieltä mieleisensä ja syödä puputtaa niin paljon kuin vatsa vetää. Välillä joku käy tuomassa lisää kahvia ja vie likaiset astiat pois. Aamiaisen jälkeen ehdimme vielä nauraa käkättää huoneessa oleville kylpytakeille. Kokoa XL. Mietin miten isoja hotellin vieraat normaalisti on, mutta aulassa lyllertävä amerikkalaisryhmä vastasi siihen kysymykseen lähtiessämme.

Juttua olisi riittänyt kyllä vaikka pidemmäksikin aikaa, mutta sitten ensi kerralla repäistään ja ollaan vaikka kaksi yötä!

Taksissa takaisin junalle ja kotia kohti. Kotona odotti siivottu talo, huomionkipeät kissat ja sytytysvalmis takka. Sellainen reissu se.

Huijausta

Hähhää! Sain ainakin itseäni huijattua sen verran että uskottelin aikani riittävän bloggailuun kun oli talvi ja töissä vähän hiljaisempaa ja lyhemmät päivät ja sitä rataa. Osui ja upposi, en tiedä miten teidän kävi? Kokeilen taas, haparoivin ottein ottaa itseäni niskavilloista kiinni ja raapustella näppäillä edes jotain tännekin.

Talvi on töissä hiljaista aikaa, joten olen tehnyt neljäpäiväistä työviikkoa joululomien jälkeen. Se yksi ylimääräinen vapaapäivä on lähinnä näkynyt juoksumonojen pohjissa, lenkkipolku jos toinenkin on tullut entistä tutummaksi. Tasapainoa juoksulle on haettu keittiön puolelta, ja padat porisevat liedellä harva se ilta, joten ei tämä akka ihan heti olemattomiin kuihdu vaikka kutistumaan päin suunta onkin ollut jo vuoden päivät. Talvessa parasta on kahden normaalisti kiireisen ihmisen yhteiset hetket kaikessa rauhassa takkatulen ääressä sen kummempia touhuamatta, hyvän ruuan ja viinilasin seurassa.

Varsin myrskyisä talvi taitaa onneksi olla suurimmalta osin takanapäin. Joululomalla Suomessa pohdittiin vieläkö talossa on katto ja räystäät paikoillaan lomalta palattaessa. Hyvin pysyi talo kuosissaan eikä suurempia vahinkoja omalle kohdalle sattunut. Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni ja talkoovoimin onkin siivoiltu isoja ja pieniä vahinkoja kahvi- ja pullapalkalla.

Huomenaamulla tämä maalaishiiri suuntaa Isoon Kaupunkiin passinhakumatkalle. Samalla hyvä tekosyy koenukkua yksi Ison Pomon hotelleista Dublinin keskustassa. Henkilökunta-alennusta hyväksikäyttäen ja pomon nimen mainiten varasin huoneen Trinity Capital Hotelista. Passi täytyy käydä hakemassa Suomen suurlähetystöstä, joka onneksi on kohtuullisen kävelymatkan päässä. Matkaseuraksi saan kaimani Sligosta, saa nähdä millaista tuhoa Minnat saa pääkaupungissa. Vaatteet on jo koordinoitu ja suunnitelmat auki. Dublin, täältä tullaan!

Uutisiakin varmaan on, pieniä ja suuria mutta näin yhtäkkiä ei tule yhtään mitään mieleen. Tasaista arkea ja normaalia elämää, ei ihminen muuta kaipaakaan.

Näkymisiin!